Miksi ihmiset hakevat natsiliikkeen jäsenyyttä?

Tuntematon hakkeri tai hakkeriryhmä vuosi tällä viikolla verkkoon uusnatsiorganisaatio Kansallisen vastarinnan jäsenhakemukset.

Kansallinen vastarinta ei ole mikä tahansa shakkikerho, vaan suoraa maahanmuuttajavastaista toimintaa harjoittava, Ruotsin Svenska motståndsrörelsen sisarjärjestö. Kansallinen vastarinta on yhdistetty myös äärioikeistolaiseen ryhmään, joka iski viime vuonna kaasulla Pride-kulkueeseen.

Kuva: Christer

Ruotsin uusnatsiliike on paljon järjestäytyneempi ja väkivaltaisempi kuin Suomen. Fasistien tekemillä poliittisilla murhilla on maassa pitkät ja synkät perinteet. Aiheesta kiinnostunut voi lukea lisää vaikkapa Stieg Larssonin elämäkerrasta.

Vallankumouksen hedelmiä kysyy, kuka hakee äärioikeistolaiseksi ja tutki esimerkiksi hakijoiden ikä- ja sukupuolijakaumaa.

Minua kiinnostaa, miksi ihminen hakee natsiliikkeen jäsenyyttä. Jos ottaa äärioikeiston uhkan vakavasti, on syytä olla kiinnostunut ymmärtämään aatetta ja sen suosion syitä.

Suuri osa Kansalliseen vastarintaan värväytyneistä on todellisia ihmisiä, joiden tietoja löytyy verkosta tai profiili sosiaalisesta mediasta. Järjestöön haki muiden joukossa myös kaksi kunnallispoliitikkoa ja perussuomalaisten varapuheenjohtajan avustaja.

Monet hakijat ovat melko tavallisen oloisia. Joukossa on korkeasti koulutettuja ihmisiä, joilla on suhteellisen hyvä luokka-asema. Miksi he halusivat liittyä natsijärjestöön?

Kävin läpi yhteydenottoja, varsinkin hakemuslomakkeen osaa, jossa sana oli vapaa. Tässä johtopäätöksiäni:

Yksi yhteydenotto on peräisin henkilöltä, jonka todellisuudentaju on mielenterveysongelmien vuoksi selvästi järkkynyt, mutta pääsääntöisesti natsiliikkeen jäsenyydestä kiinnostuneet eivät vaikuta psykoottisilta.

Muutama kertoo tulleensa kasvatetuksi kansallissosialistiseen aatteeseen lapsesta asti.

Suurin osa äärioikeistolaisista tai natseista perustelee kuitenkin hakemustaan muilla tavoin. Tiivistettynä he ovat huolissaan ulkomaalaisten, erityisesti islaminuskoisten, liian suuresta määrästä Suomessa, heidän sopeutumattomuudestaan suomalaiseen kulttuuriin ja heidän aiheuttamistaan kuluista yhteiskunnalle. Etenkin islaminuskoiset ulkomaalaiset he näkevät väkivaltaisena, ryöstelevänä ja raiskaavana ryhmänä, jonka uhreiksi valikoituvat erityisesti vanhukset, naiset ja lapset. Päättäjäeliitti ei heidän mielestään ota uhkaa vakavasti.

Arvoliberaali lukija ei tunnista maahanmuuttajia vastaanottavaa Suomea tästä kauhukuvasta. Miksi?

Olen monesti miettinyt, miksi ärioikeistolaisten ulkomaalaisia kohtaan tuntema viha ja pelko kilpistyvät äänekkääksi huoleksi suomalaisnaisten raiskauksista. Heille etenkin islamilaiset maahanmuuttajat vaikuttavat olevan kaikki potentiaalisia raiskaajia. Väitteiden tueksi esitetään erilaisia kyseenalaisia tilastoja.

Suomalaisten tekemistä raiskauksista äärioikeistolaiset puhuvat harvoin muuten kuin siihen sävyyn, että tapahtunut oli uhrin oma vika.

Suurin osa raiskauksista jää ilmoittamatta poliisille ja valtaosassa tekijä on uhrin tuttu. Pääsääntöisesti raiskaaja on myös mies. Olisiko järkeenkäypää, että suuri ihmisjoukko alkaisi vainota kaikkia miehiä raiskauksien vuoksi ja kohdella heitä potentiaalisina raiskaajina yhtä suurella inholla kuin äärioikeistolaiset maahanmuuttajia?

Maahanmuuttokriitikoiden on vaikea hyväksyä, että raiskaukset oikeuttava kulttuuri ulottuu yhteiskunnassa paljon laajemmalle kuin vain islamilaiseen kulttuuriin. Raiskaus on niin etova asia, että se mielummin ulkoistetaan ilmiönä joidenkin muiden kuin "meikäläisten" tekemäksi.

Jos raiskaukset huolestuttavat, on parasta yrittää vaikuttaa seksuaalista väkivaltaa oikeuttaviin asenteisiin. Tätä asennekasvatusta tarvitsevat kyllä muutkin kuin maahanmuuttajat.

Ehkä oikeistoradikalismin merkittävin syy on tuntemattoman pelko. Varmasti myös huonot kokemukset maahanmuuttajista, luokkaerot, tiedon puute ja parlamentaarisen demokratian kriisi.

On kuitenkin haitallista ja polarisoivaa, että arvoliberaalit, koulutetut kaupunkilaiset ulkoistavat mielessään äärioikestolaisuuden maalaisten, vajaaälyisten, kouluttamattomien ja junttien heiniksi. Juuri niin he tekevät.

Liberaalit erottautuvat uhkaaviksi ja vastenmielisiksi kokemistaan äärioikeistolaisista identiteettipolitiikan keinoin. Näille jäsenhakemuksille on naureskeltu paljon ympäri sosiaalista mediaa. Pilkanteko on tavallaan ymmärrettävää, mutta epäilen, että se ei auta paljonkaan taistelussa oikeistoradikalismia vastaan.

Kansallisen vastarinnan jäsenissä on varmasti paljon niitä, jotka perustaisivat vääränlaisia pahoinpiteleviä katupartioita vaikka mikä olisi. Vihollinen löytyy aina jostain. Mutta otaksun, että monet oikeistoradikaalit eivät radikalisoituisi, jos he kokisivat, että heidän huolenaiheensa otetaan vakavasti myös yhteiskunnan eliitin tasolla.

Helsingissä järjestetään keskiviikkona 9.11. keskustelutilaisuus Fasismin muuttunut luonne ja antirasismin mahdollisuudet. Tilaisuudessa puhuu ruotsalainen fasismin tutkija Mathias Wåg, joka ystäväni sanoin "tietää äärioikeistosta enemmän kuin he itse".

Kulttuurin marginaaleja kannattaa vaalia

Keskustelin kerran kulttuurista kauppatieteilijän kanssa. Hän tarjosi itsestäänselvänä näkemyksenään, että objektiivisesti parasta on sellainen kulttuuri, joka myy eniten.

Tämä mielipide veti minut hetkeksi yhtä hiljaiseksi kuin jos olisin äkkiä huomannut keskustelukumppanini puhuvan täysin vierasta kieltä.

Jos uskoo kulttuurin arvon olevan objektiivisesti määriteltävissä, talous on yksi tapa määritellä se. Se on kuitenkin vain kvantitatiivinen mittari. Kulttuurin muita ominaisuuksia ei voi mitata objektiivisesti, eikä pidäkään. Kyse on henkilökohtaisesta kokemuksesta.

Sain käsiini nimekkäiden musiikkialan toimijoiden kirjoittaman pamfletin Kuka mitä häh – miten edistää suomalaisen populaarimusiikin hyvinvointia?, joka julkaistaan tänä viikonloppuna alan Musiikki & Media -messuilla Tampereella.

Pamflettiin ovat yhdistäneet voimansa taiteilijat ja musiikkibisnes. Tekijät on valittu huolella. Ajatushautomossa ovat mukana esimerkiksi Sonyn Kimmo Valtanen, Fullsteamin Juha Kyyrö, muusikko Maija Vilkkumaa sekä Helsingin Sanomien ja Ylen toimittajia.

Käsillä on suuria kysymyksiä. On levy-yhtiöiden mahdin väheneminen, musiikin jakelijaportaan ja live-ohjelmatoimistojen roolin korostuminen, viranomaisten autoritaaris-byrokraattinen suhtautuminen kulttuuritapahtumiin – ja sen vähittäinen mureneminen – ja tietenkin tekijänoikeudet.

Jaan kirjoittajien näkemyksen siitä, että korkean ja populaarin kulttuurin vastakkainasettelu on aikansa elänyt. Kunpa tämä näkyisi myös musiikki- ja päivittäismediassa.

Vastakkainasettelujen liudennuttua voi syntyä uusia jakoja. Tekijöitä kiehtoo musiikkitoimittaja, sosiologi Simon Frithin näkemys musiikkimaailmasta vuonna 2025.

Frithin ennustuksen mukaan musiikki on tulevaisuudessa jakautunut kolmeen kenttään, jotka ovat tanssimusiikki, taidemusiikki ja tähtitehdas. Vuonna 2025 klubi- ja tanssimusiikkia kuluttavat entistä vanhemmat kansanjoukot. Taidemusiikin alle taas kuuluu perinteisen länsimaisen taidemusiikin ja jazzin lisäksi esimerkiksi rockin ja folkin alavirtauksia. Tähtitehdas on viihdemusiikin ja mainonnan liitto, joka käsittää talenttiohjelmat, hitit ja kassamagneetit.

Samat piirteet on löydettävissä nykymusiikistakin, jolle on ominaista, että kenttien rajat eivät ole selvät, vaan päällekkäisyyttä esiintyy paljon.

Jokaisesta hyvästä pamfletista löytyy kohta, jossa määritellään Leninin hengessä, Mitä on tehtävä. Toimenpidelista on pamfletin hyödyllisin ja konkreettisin osa. Jos on vain vähän aikaa, kannattaa lukea se. Jos sitä ei löydy, kyse ei ole pamfletista.

Kuka mitä hähin kirjoittajat esittävät kymmenen keinoa populaarimusiikin hyvinvoinnin edistämiseksi. Listassa ei ole mitään niin radikaalia, etteikö suurin osa alan toimijoista voisi niihin yhtyä. Tarkoituksena onkin yhdistää voimat tavoitteiden taakse.

Kulttuurin sisältö pitäisi nähdä itseisarvona eikä arvioida sitä taloudellisilla mittareilla. Marginaaleja tulee pitää voimavarana ja syleillä niitä, koska sieltä isot tekijät ponnahtavat esiin. Tulevaisuudessa musiikki on suotavaa nauttia yhä moninaisempien ja laadukkaampien, yhteisöllisten tapahtumien muodossa. Julkisen tuen jaossa on huomioitava, että maailma on muuttunut, eikä pääosa tuensaajista voi olla enää klassista musiikkia. Musiikkikulttuurin vaalimisen voisi sisällyttää radiokanavien toimilupien ehtoihin.

Ja muita järkeviä vaatimuksia.

Sekä hieman utopiaa: "Mitä tapahtuisi, jos Yleisradio ja Sanoma yhdistäisivät voimansa suomalaisen populaarimusiikin hyvinvoinnin ja tulevaisuuden nimissä?" Kiva ajatus, mutta vain Mikael Pentikäisen ja muutaman muun kuolleen ruumiin yli.

Seuraava tarpeellinen askel lienee vaikuttaminen lainsäätäjään lobbaamalla läpi tarvittavia muutoksia. Toivotan sinnikkyyttä. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on kertonut kyllästyneensä korkean ja matalan kulttuurin väliseen keinotekoiseen vastakkainasetteluun (Rumba 13/2011) ja voi olla monella tapaa suopea pamfletistien toiveita kohtaan.

Kuluttajien ja viihdeteollisuuden toimintalogiikan manipuloiminen tavoitteiden taakse on jo vaikeampaa.

Demokraattinen, autistinen internet

Kun internet löi läpi, viestinnän ja politiikan tutkijat hieroskelivat käsiään yhteen. He näkivät edessään demokratisoivan, kansanjoukkoja yhdistävän ja mobilisoivan mahdollisuuden.

Sitten maahanmuuttokriitikot, seksistit, kiihkoilijat, trollit ja verkkokeskustelulle ominainen kyynisyys tekivät maihinnousun palstoille ja blogeihin. Enää kukaan tiedotusopin laitoksella ei halua kuulla mainittavankaan keskustelupalstoja. Olemme jo siinä kyllästymispisteessä, että anonyymin verkkokeskustelun rajoittamista ajavat äänenpainot voimistuvat.

Kuva: Ryan Tracey

Itse räätälöityjen sisältöjen web 2.0:ssa on mahdollista valita, mitkä äänet haluaa kuulla ja mitkä hiljentää. Jos jonkun ajatus on ristiriidassa oman kanssa, se on helppo jättää lukematta. Keskustelufoorumeilla ja facebookissa samanmielisten kesken syntyy itseään ruokkiva, keskinäisen selkääntaputtelun ja eri mieltä olevien paheksunnan kierre.

Ei ole hyväksi kollektiiviselle eikä henkilökohtaiselle poliittiselle ajattelulle, jos mikään ei haasta pohtimaan, millaisia periaatteita ja käsityksiä sen takana on. Ideologian jatkuva kriittinen tarkastelu ja myös muiden kritiikille antautuminen hioo sen särmät teräviksi.

Belgialainen demokratiatutkija Chantal Mouffe ei syleile verkkoa suoran demokratian ihmemaana:

En usko, että tämä on lainkaan hyväksi demokratialle, sillä minulle demokratiassa on kyse agonistisesta kamppailusta, jossa kutakin pommitetaan erilaisilla näkökulmilla. Uusi media ei ole matkalla siihen suuntaan. Se muistuttaa minua autismin muodosta, jossa ihmiset kuuntelevat ja keskustelevat vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat samaa mieltä heidän kanssaan.

[--] Se ei välttämättä ole tavoitteen tiellä, sillä tottakai uutta mediaa voisi käyttää tavalla, joka auttaisi rakentamaan agonistista julkista tilaa.

Agonistisella Mouffe tarkoittaa demokratiakäsitystä, jossa vastakkaiset näkökannat huomioidaan samanarvoisina eikä niiden edustajien kanssa väittelemisestä kieltäydytä. Marxilaiseen tapaan hänen ajattelunsa pohjaa siihen, että yhteiskunnassa erilaisten ryhmien intressit ovat jatkuvassa konfliktissa, jota politiikan on mahdotonta ylittää.

Liberaali demokratia taas pyrkii sivuuttamaan tai banalisoimaan nämä konfliktit.

Mouffen mielestä vastapuolia ei tulisi nähdä poliittisina vihollisina, vaan konfliktiin kannattaa antautua. Tästä hän ei tarjoa konkreettisia esimerkkejä - sellaisia yhteiskuntateoreetikot joskus ovat. Kuitenkin: esimerkiksi minun ei olisi syytä pitää ”vihervasemmistolaisille” naisille joukkoraiskauksia toivovaa maahanmuuttokriitikkoa välttämättä ideologisena vihollisenani. Provosoitumisen välttäminen verkkokeskusteluissa vaatii harjoittelua, mutta on hyödyllinen taito.

Mouffen ideaalissa on ainakin se hyvä puoli, että poliittisten vastustajien demonisoimisella ei pötki pitkälle. Vaikka pitäisikin finanssikapitalisteja ihmiskunnan vihollisina, heidän ajattelunsa tuntemisesta on vain hyötyä.

Haastan internetin käyttäjät poikkeamaan verkossa tai tosielämässä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Onko Mouffen agonistinen julkinen tila mahdollinen vai saavuttamaton ihanne?

Jaan sisältöä

Olen kuullut sanottavan, että toimittajat eivät bloggaa, jollei heille makseta siitä. Monet muut kyllä jakavat maksutonta sisältöä.

Pidän kirjoittamisesta ilman deadlineja, silloin, kun minulla on sanottavaa.